In the night with Topper

Olipahan taas yllättävä ilta...

20:30 astelin suihkun puolelta koneen äärelle ja siellä se naamakirja huuteli kovaa... ja yksi huutajista oli SM-liigassa 464 ottelua pelannut voimahyökkääjä Shayne Toporowski.

"Topper" ilmoitteli että on Reginassa kiekkoleiriä varten. Eikä sen lähempänä kuin viiden onnettoman minuutin matkan päässä kodistani. Noh, mikäs siinä, treffit pystyyn! Loistava sattuma tähän iltaan.

Siinähän sitä kuvassa taas allekirjoittaneella naama iloisesti punottaa, vaikka en viskin ystäviä olekaan. Kai mua ujostutti? Tai sitten tämä kuuma preerian aurinko on tehnyt tehtävänsä.

Viimeksi olin "Topperin" kanssa tavannut lokakuussa 2010 Hakametsän hallissa ja olikin helvetin mukavaa taas vaihdella ajatuksia ja kuulumisia.

Päällimmäisenä tuli puheeksi - luonnollisesti - tapahtumat suomalaisessa kiekkoilussa.

"Ai, Matt Nickerson on siellä? Hyvä juttu hänelle! Toivottavasti saa uralleen jatkoa", runoili kanadalainen veteraani vanhasta vastustajastaan jonka kanssa tuli aikoinaan pudotettua hanskatkin.

"Varmaan se tulisi monelle järkytyksenä, mutta jos vaikka tänä iltana tässä pöydässä istuisivat herrat Nickerson ja Pasi Nielikäinen kanssani, niin meillä olisi varmasti pirun hauskaa. Hei, se on vain jääkiekkoa!", pudotteli kokenut kanukki sanojaan.

Niin... Vaikka kaukalossa sitä oltaisiin koviakin vihamiehiä niin kyllä nämä kiekkosepot vain kovin hyvin aina tulevat toimeen toistensa kanssa. Se on tosiaankin vain peliä, eikä mitään henkilökohtaista.

Pelihaluja Toporowskilla riittää edelleen, mutta etenkin mahdollinen NHL:n lakkouhka sekoittaa markkinoita ylhäältä alas. Mies tiedostaakin, että pelivuosia on ehkä jäljellä enää parin kauden verran, mutta varasuunnitelmiakin on jo tehty.

"Suoritin tämän kuun aikana Hockey Canadan korkeimman tason valmentajatutkinnon. Ihan varmasti peliurani jälkeen haluan valmentaa. Suomessa valmentaminen olisi varmasti todella mieluisa vaihtoehto paitsi minun niin myös perheeni kannalta."

Ei ole kovinkaan yllättävä toteamus, sillä onhan "Topperilla" konkreettista kokemusta monen eri maan kiekkokulttuureista ja sen tason kommunikointikyky että ihme olisi, jos ei ura valmentajana urkenisi.

"Tänä kesänä kun tulimme takaisin kotiin, niin minä ja vaimoni olimme vähän ihmeissämme, kun lapsemme puhuivat sujuvaa suomea! Kesti hetken ennen kuin vanhin lapsemme taas muisti, että englantiakin voi puhua isille ja äidille", Toporowski naurahti.

Miehen toiveissa on kovasti löytää vielä pelipaikka, mahdollisesti jopa pelaajan ja apuvalmentajan ominaisudeessa.

Joka tapauksessa, ensi viikolla taas "Topperin" vetämä kiekkoleiri jatkuu ja sain kunnian saada kutsun pitämään nuorille kiekkoilijoille puheen siitä, millaista elämä ammattilaiskiekkoilijana Euroopan kaukaloissa voi olla ja mitä se mentaalisesti myös vaatii.

Kova fakta on kuitenkin se, että kyseisellä herrasmiehellä on pelaajan näkökulmasta huikeasti enemmän kerrottavaa kuin tämän blogin ylläpitäjällä. Ehkäpä voin silti seuratasolla johtotehtävissä toimineena hieman valottaa erilaisista näkökulmista asioita, millaisilla ominaisuuksilla varustettuja pelimiehiä kovan luokan ammattilaisjoukkueet kaipaavat rosteriinsa pelitaitojen ohella.

Tällä kertaa terveisiä lähtee Topille!

Some funny shit... hassua kakkaa...

Siinä niin sopivan vaatimaton kuva tälle kirjoitukselle, että en vain voinut vastustaa.

Kävin tuossa fillaroimassa taas Wascanan ympäri ja mietin mitä kaikkea hauskaa ja kummaa tässä 10 viikon aikana on tullut koettua.

Tuli mieleen jakaa stoori, josta aikoinaan kirjoitin facebookissakin.

Noh... olipa kerran ilta, jolloin Jukka-setä työkavereineen päättivät oikein huolella repäistä torstain kunniaksi. Päätimme suunnistaa erään tuttumme omistamaan juomailusalonkiin, jossa käymme yleensä noin kerran viikossa morjestamassa tuttuja jotka ovat siellä töissä ja muita jotka ovat siellä istumassa iltaa.

Siinä sitten ovella oli uusi ja innokas portsari. Kun sanon uusi portsari niin tarkoitan, että siinä paikassa hän oli uusi poke. Ikää kaverilla oli ehkä 55-60 vuoden verran, eli elämänkokemusta oli takana.

Mikäs siinä, jonoa ei ollut (torstainen ilta) joten sisään vaan. Tai niin mä luulin.

"Sorry, I can't let you in!"

Ajattelin että "hä?", pohjalla oli ehkä kaksi tuoppia. No, kysyin asiasta ystävällisesti ja kaveri osoitti sormella noin parin sekunnin verran ennen kuin sanoi: "I can't let you in wearing that heavy-metal t-shirt."

Siinä vaiheessa mietin tosiaan että "HÄ?", ja totesin mielessäni että päälläni oli Motörheadin t-paita.

"Well, this is not a heavy-metal shirt, Motörhead is a rock'n'roll band", valistin herraa joka oli vastuussa sisällä olevien - noin 20 ihmisen - turvallisuudesta ja elossapysymisestä.

Siitä se otti sitten pulttia, nollasta sataan ihan noin vain.

"Either you turn the shirt inside out or you are out of here. With that shirt you're gonna run into trouble. This is a dance-club!"

Siinä vaiheessa vain naurahdin ja käännyin pois ja ystäväni seurasivat perässä nauraen. "What the fuck was that all about?", moni ihmetteli nauraen.

Kukaan ryhmästämme ei onneksi ottanut esiin runkkarimaista valttikorttia "tunnemme klubin omistajan" tms., vaan ilmoitimme asiasta myöhemmin kaverillemme joka pahoitteli asiaa. Mutta minut tuntevat tietävät, että tällainen ei jää tähän. Kosto elää! JUMALAUTA!

Kostoni oli oleva karmiva ja traumatisoiva. Järjestysmiehen kannalta.

Jos en kerran rehellisessä rock'n'roll-paidassa pääse "kantapaikkaani" sisälle, niin pukeudutaan sitten "koodin" mukaisesti.

Kävin seuraavan viikon maanantaina vähän ostoksilla ja löysinkin sopivaa päällepantavaa viikonlopun rientoja varten.

Varmistimme vielä, että sama portsari olisi töissä perjantaina illalla kun suuntaisimme kohti kyseistä "tanssiklubia".

Hyvin se portsari selvästi tunnisti jo kaukaa ryhmämme. Ja siinä vaiheessa, kun oli vuoroni astua sisään hän vain mulkaisi uutta hienoa ja ihanaa Justin Bieber t-paitaani happamana ja ilmeisen kateellisena. Kostoni oli onnistunut ja sain näin saavutettua mielenrauhan! I'm a bad human being!

Täällä alkaa kello olemaan kohta 20:30 keskiviikkona ja aamulla taas varhain ylös ja järjestelemään elämää ja tulevaa.

Viikonloppuna - joka on tällä kertaa täällä neljän päivän pituinen - matkustan jälleen kauniiseen Qu'Appellen laaksoon.

Siellä tuleekin juhlittua sitten sunnuntaina syntymäpäiviä ja ikää tulee 31 vuoden verran.

Todennäköisesti seuraava blogikirjoitus tuleekin sitten vasta ensi viikolla, sillä tuolla laakson rauhassa ei paljon tee mieli tietokoneen (tai kännykän) äärellä olla.

Terveiset saa tällä kertaa ensimmäisenä ihmekokki Anttu!

Toiselle sijalle kipuaa terveisten kera myyntitykki Patjas; sponsseille diilien kylkiäisiksi seuran logolla varustettuja stringejä vaan!!!

Kolmanneksi nousee upeilla torjunnoillaan lupaava maalivahti Juuso Riksman, paljon terveisiä ja spagaatteja!

Sudenpentujen kunniakirjan saa tällä kertaa Dogsteri joka pitää myyntikojuaan ja puheitaan Suomen Chicagossa. Paljon lämpimiä ja filosofisia terveisiä!

Ja ryhmän ainoa nainen on tällä kertaa Viivi - terveisiä ja nähdään viimeistään 2042!!!!!!

Viimeisenä terveisiä saa ansioitunut musikantti ja kirjallisuustieteiden epävirallinen maailmanmestari, Kalevalan kaikilla maailman kielillä ulkoa osaava Erkki. Kovasti on ikävä taidokasta rumpalointiasi.

Oppia ikä kaikki

Tänään sitten aloitin opiskelemaan tuota ranskalaista ilmaisumuotoa. Tämä siitäkin huolimatta, että täällä kaukana preerialla ei kyseistä kieltä edes tarvitse. Eipä tuossa lisäsivistyksessä mitään vikaa ole.

Porvoolaiset ystäväni hyvin tietävät miten nopeasti ja nohevasti opin borgåsvenskan! Engång strukabisi, alltid strukabisi!

Vaasan aikoina ei kyseisen alueen svenska tarttunut, mitä nyt erään paikallisen viihdemusiikkiorkesterin kappaleet "Kråklund pojkar" ja "Tunnelbana pojkar"... och "Pappas fitta"... lasketaanko niitä? Jag tycker sjunga på svenska...

Tässä uuden kielen opiskelussa on omanlaisensa lisähaaste kun tiedostaa sen, että tämä "kirjaranska" on sitten ihan eri kieli mitä siellä ranskankielisessä osassa Kanadaa - Quebecin provinssissa - puhutaan.

Kyseisen alueen murre on ihan eri kieli kuin nykyinen "kirjaranska" tai Ranskassa puhuttu kieli. Täällä puhuttu murre on oikeastaan todella lähellä puhdasta keskiajan fransmannien kieltä; Manner-Euroopassa ranskankieli on muuttunut valtavasti sitten amerikoiden valloituksen.

Rajanaapureita ja vaikutteita eri kielistä on ollut niin paljon vuosisatojen aikana, että siinä menisi patongit väärään kurkkuun Pariisin Piérrellä jos Quebeciin joutuisi.

Suomalainen perusjunttikin arvostaisi ainakin erästä asiaa, minkä quebecilaiset ovat maailmalle antaneet: poutinea! Siinä on sellainen baari-illan jälkeinen vitamiini- ja ravintopommi, että darraa ei varmasti tule. Pari kertaa olen työpäivän aikana syönyt kyseistä herkkua täällä. Ei sitä kaikkea kerralla voi ahmia, muuten tulisi "hieman" huono olo ja ähky, heh.

Alkaakin kello olla täällä jo sen verran, että pitäisi mennä nukkumaan. Huomenta Suomi!

Terveisiä tällä kertaa Kivimäen Antille, OI!

Reko, joko puhut sujuvaa saksaa mitä hä??? Isot terveiset joka tapauksessa!!!

Maailmanluokan terveiset Turkuun Kupittaalle jäähallin uumeniin Tamille!

Norjan kovimmalle mimmille Kristinille paljon haisevia hellbilly-terveisiä!

Järvenpäähän Inkalle terveisiä; koita pitää auto tiellä!

Ja lopuksi legendaariselle #78:lle, Garylle, paljon terveisiä! Pidä junnut ojennuksessa!

Canada - monen nimen ihme

Siinä on kuvassa hieno maalaus taiteilijalta nimeltään Silvia Pecota. Taideteos sai nimen "Pro Patria" (Maallemme / Maamme puolesta).

Seisoen kiven päällä joka erottaa kaksi merta tekee tämä kuva kunniaa Kanadan kansallismotolle "A Mari Usque Ad Made" eli suomeksi käännettynä mereltä merelle.

Kuvasta tuli aikanaan niin tunnettu kanadalaisuuden symboli, että kuvasta painettuja postikortteja pystyivät perheet ja läheiset lähettämään ympäri maailman ilmaiseksi, missä tahansa heidän poikansa tai tyttärensä olivat palvelemassa armeijan leivissä Kanadan puolesta.

Jos ei olisi ollut näin hienoa taustatarinaa tällä kuvalla, olisin kyllä keksinyt jonkun muun oikeutuksen käyttää noin kauniin naisen ja lipun kuvaa tässä blogissa! ;)

Lähetyksessämme tällä kertaa:

Hassuja nimiä ympäri Kanadaa.

Ei nämä kirjoitukset niin jäätäviä ole, että näitä kukaan jaksaisi lukea ilman jotain kieroa huumorin kaunista kukkasta.

Blow Me Down, Newfoundland, siellä olisi varmaan siistiä käydä, vai? Ja tuo Newfoundland, heh, siinä vasta paikka. Heillä on oma aikavyöhykkeensä joka on vieressä olevia aikavyöhykkeitä edellä tai jäljessä puolen(!!!) tunnin(!!!) verran. Ja missä tahansa päin Kanadaa oletkin, paikan nimi lausutaan "newfinland"... Ja paikka jonka nimi on New Finland taas puolestaan löytyy ihan minua läheltä täältä Saskatchewanista.

Mutta jos mä vielä joskus saan jonkun kauniin daamin viedä treffeille, niin "newfinlandiin" ja Heart's Desireen pitänee viedä. Vai olisiko toi jo liian siirappista??? (Sergei Brunberg voi viedä treffiseuralaisensa myös Newfoundlandiin ja Red Head Coveen)

Garden Of Eden, kukapa ei sinne haluaisi mennä käymään. Sieltä se löytyy kauniista Nova Scotian maritime-provinssista. Itse asiassa, Nova Scotia oli ensimmäisenä mulla mielessä kun suunnittelin Kanadaan muuttoa. Ehkä sinnekin joskus vielä päätyy, onhan siellä paljon muutakin nähtävää kuten Shag Harbour ja sinne en kyllä deittiä uskaltaisi viedä, tulisi litsarit välittömästi.

Jos olet death- tai black-metallin ystävä, halunnet vierailla New Brunswickin kauniissa provinssissa ja Burnt Churchin idyllisellä lomailualueella. Veikkaan että Roni on jo varannut matkaliput.

Toisen Maailmansodan aikoihin oli "pieni" paine Ontarion suunnalla erään pienen kyläyhteisön nimen muuttamisessa. Swastika (hakaristi) kun oli paikan nimi, niin voitte kuvitella että asia herätti paljon närää.

Asukkaat kuitenkin päättivät, että kun nimi oli jo ollut Swastika kauan ennen kuin paha Adolf-setä nousi valtaan, niin nimi myös pysyisi Swastikana. Ja siellä se Swastika on edelleen ja Adolf "valtakuntineen" on kuollut ja kuopattu kauan sitten.

Ochiichagwebabigoining, siinä hieno nimi jota harjoitella viikonloppuisin aamuyön tunteina ravitsemusliikekierroksen jälkeen. Tämäkin helmi löytyy Ontariosta, kuten myös Pain Court.

Manitobassa taas ollaan suhteellisen tukevasti jalat maapallon pinnalla, siellä kun vaatimattomaan tapaan löytyy God's Lake. 

Meillä Saskatchewanissa taas arvostetaan Canadaa niin paljon, että täältä löytyy paikkakunta nimeltään Adanac (ymmärtääkö lukija nimen hauskuuden, siitä en ota vastuuta). Ja ihan tässä Reginan (tai kuten paikkakuntalaiset sanovat; Vagina) vieressä on legendaarinen Slap Shot -leffastakin tuttu Moose Jaw, jonka rikkaasta historiasta kertonen myöhemmin.

Grandmother's Bay (Saskatchewan) ja Head-Smashed-In Buffalo Jump (Alberta) saavat myös kunniamaininnan.  

Mutta entä tämän maan nimi; Canada. Mistä se tulee?

Yleinen uskomus on, että nimi tulee St.Lawrencen lähettyvillä asuneilta Irokeesi-intiaaneilta ja heidän sanastaan "kanata", joka tarkoitti kylää tai asumusta. On myös sanottu kyseisen sanan tarkoittavan maata.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin vielä terveisiä ja ensimmäisenä ne saa vastaanottaa Heinolan suunnalla Karjalaisen Pete, fläppitaulua vaan sotkemaan ja tsemppiä!

Sitten lähtee terveiset Porvoon lupaavimmalle nuorelle baarimikolle Andreakselle. Kuka on sitten lupaavin vanha baarimikko Porvoossa, ehkä Hasse?

Pianisti-ihme Kaisalle isot FST-terveiset ja onnea matkaan!

Rahtarien unelmanaiselle Lindalle paljon terveisiä ja V-poweria!

Ja sitten vielä Nooralle, Alfonsolle, Gabrielille, Lolalle ja Lumille maagisia terkkuja!

Training-campit alkamassa + muuta lätinää

Täällä preerialla on alkamassa ensi viikolla WHL:n harjoitusleirit - toki sama meno on sekä Manitobassa, Albertassa sekä British Columbiassa ja muutamalla paikkakunnalla Yhdysvaltojen puolella.

Ja vain parin viikon kuluttua WHL:n leirien alkamisesta alkavat SJHL:n leirit täällä, Albertassa AJHL:n leirit ja B.C.:ssä BCHL:n leirit.

Useita harjoituksia ja powerskating-jäitä on tullut seurattua ja pelaajia on tullut nähtyä Junior B -tasolta ammattilaisiin asti. Osa vanhemmista pelaajista jo tietää paikkansa kiekkomaailmassa ja tiedostaa realiteetit eivätkä stressaa turhasta. Nuoremmilla pelaajilla löytyy - totta kai - runsaasti intoa, mutta se järki jää joskus kokonaan pois.

Jo muutaman kauden ammattilaisina pelanneet pelimiehet tiedostavat paitsi omat kykynsä ja taitonsa, myös sen, että on yksinkertaisesti turha stressata asioista joihin vain et millään voi vaikuttaa. Monille heistä riittää että saavat talvet pelata jääkiekkoa, unelmat korkeimmista sarjatasoista on jo haudattu.

Myös kiekkomaailman realiteetit on tullut nähtyä ja tunnustettua ja yleinen sanonta täällä onkin "turhaan sitä miettiä liian paljon minne sitä menee; jossain vaiheessa sua kuitenkin kustaan silmään", heh. Mutta vaikka tuo saattaisi kuulostaa pessimistin puheelta, siellä on taustalla syvä totuus.

Yksi asia mikä on pistänyt silmään täällä negatiivisessä mielessä on ollut usean WHL-tason pelaajan totaalinen kehonhuollon laiminlyöminen. Ruokalautasella on mitä on, limut ja viinakset maistuvat ja vaikka jotkut nuoret sankarit ovat vuorokaudessa ottaneet kolmet jäätreenit + oheiset, he eivät ole missään vaiheessa venytelleet. Eivät edes parin minuutin verran.

Olen jopa asiasta kysynyt ja nuoret einsteinit ovat vain nakelleet olkapäitään. No, Jukka-setä toivottaa hyviä hetkiä ensimmäisen treeniviikon jälkeen jolloin paikat alkavat jumiutumaan ja nivuset paukkumaan.

Voin vain sieluni silmin nähdä kuntovalmentajaguru Harri Yrttiahon pyörittelemässä päätään. Sitä tuli itsekin pyöriteltyä päätä ja paljon. Toisaalta, kyllähän mä itsekin 18-vuotiaana tiesin kaikesta kaiken ja olin helvetin etevä ja pätevä. Sittemmin tuli alamäki ja todellisuus vastaan, heh.

Myös tuttuja ja rumia korulauseita on tullut kuultua jonkin verran. Eräskin pelimies - jolla pelilliset kyvyt ehkä hädin tuskin riittäisivät A-junnujen 1.divisioonaan Suomessa - hehkuttaa, miten hänelle nyt 19-vuotiaana ollaan ihan luvattu training-campilta paikka 2.kentässä. Ja nyt puhutaan siis main-campista. Poika osaa taklata jos vain joskus ehtii tilanteeseen. Tappeleminen on kuin ... niin no... se on... ei osaa niin ei osaa - eikä oikein uskallakaan. Ja kiekko + maila yhdistelmä on hänelle sama kuin jos mun käteen iskettäisiin soolokitara. Ei basistista saa Steve Vai'ta vaikka miten yrittäisi.

En tiedä kuka tällaisia on pojalle luvannut vai onko vain hieman liian kova mielikuvitus nuorukaisella itsellään, mutta pudotus noista pilvilinnoista tulee olemaan kova ja karu. Sen verran kovaan ääneen on nuori herra pitkin kylänraittia - etenkin naispuolisille - asiasta huudellut että on kiva nähdä millä asenteella ensi keväänä näitä katuja tallaa.

NHL:n mahdollinen työsulku vaikuttaa myös monen paikallisen ammattilaispelaajan suunnitelmiin. Ainahan se paska valuu ylhäältä alas, joten vaikutukset tuntuvat jopa hieman alemmilta sarjatasoilta pelipaikkaa hakevien suunnitelmissa. Jos normaalisti astetta heikompaan sarjaan on mahdollista saada normaalia kovempi ulkomaalaisvahvistus niin seurat ovat valmiita odottamaan.

Syyskuussa täällä Reginassa on myös legendaarisen Mike Bossyn kunniaksi järjestetty hyväntekeväisyysillallinen.

Nöyrin mielin otin kutsun vastaan kyseiseen tapahtumaan yhtenä sen järjestäjistä, mutta ehkä sitä todellisuudessa sitten sitä tulee katettua vain pöydät ja huolehdittua että saniteettitiloista ei wc-paperi heti lopu, heh.

Bossy on pelaaja, joka usein unohtuu ihmisiltä puhuttaessa kiekkohistorian kovimmista pelaajista. Alla pieni kertaus miehen uran kovimmista saavutuksista:

• Eniten 50+ maalin kausia: 9 (jaettu Wayne Gretzkyn kanssa)
• Eniten 60+ maalin kausia: 6 (jaettu Wayne Gretzkyn kanssa)
• Korkein maalikeskiarvo ottelua kohden: 0,762 maalia per ottelu
• Eniten ylivoimamaaleja yhden kauden aikana pudotuspeleissä: 9 (jaettu Cam Neelyn kanssa)
• Eniten peräkkäisiä hattutemppuja: 3 (jaettu Joe Malonen kanssa, joka teki kahdesti tämän suorituksen)
• Maaleja uralla 573, kaikkien aikojen sijoitus maalipörssissä 19. - nuo 573 maalia tulivat noin 200 ottelua vähemmän pelanneena kuin muilla Top-50 maalintekijälistalla olevilla nimillä.
• Teki uransa ensimmäiset 100 maalia NHL:ssä nopeammin kuin kukaan muu - Bossylla meni 129 ottelua tämän rajapyykin saavuttamiseen.

Ja nyt on tullut taas aika terveisille...

Maailman vihaisimmalle IFK-fanille, Teemulle grappaterveiset!

Suomen komeimmat viikset omaavalle herralle eli Kallelle isot terveiset - älä tartu höylään!

Jamille terveisiä Ranskaan - mene parturiin, minä maksan laskun!

Seivästäj... lävistäjänaaras Annille paljon terveisiä ja prinsessapastaa!

Vaasan kovimmalle kytälle Samuel-Jacobille piipaapilipali-terveiset!

Pärrelle paljon hodari- ja rahtariterkkuja!!!

Tampereen suuntaan Hirvosen Samille kiekkoterveisiä ja tsemppiä!

Kun koko kaupunki muuttuu vihreäksi

Kun Saskatchewan Roughriders pelaa, muuttuu koko kaupunki vihreäksi.

Mikä Roughriders?

CFL:n eli Kanadan oman (amerikkalaisen)jalkapallosarjan joukkue, jonka takana seisoo koko Saskatchewanin provinssi.

Joukkue pelaa kotiottelunsa täällä Reginassa pienellä mutta hienolla Mosaic-Stadiumilla. On kyseessä sitten ottelu kotona tai vieraissa, tässä kaupungissa on vaikea nähdä muuta vaatetusta noina päivinä kuin Roughridersin vihreitä pelipaitoja, lippiksiä, t-paitoja, huppareita. Itse asiassa kun ensimmäisen kerran tuon ilmiön näin se oli pirun vaikuttavaa.

Täällä on myös ns. "The Green Mile" eli katu jota pitkin fanit kulkevat ottelupäivänä. Ja se on oikeasti vihreä koko matkan verran, huh! Mieletön näky kun iso ihmismassa vain vyöryy eteenpäin.

Ja se on mikä on hienointa niin kaikilla tuntuu olevan pirun hauskaa. Vaikka olisit vierasjoukkueen kannattaja niin kukaan ei ala soittamaan suutaan tai haastamaan riitaa. Pelipäivä on juhlapäivä kaikille.

Kiekkokaukaloista tutun Ryan Getzlafin velipoika Chris Getzlaf on yksi joukkueen suosituimmista pelaajista eikä ihme; huipputaitojen ohella kaverin kotipaikka on Regina, joten molemmat Getzlafin veljekset nauttivat täällä suurta suosiota.

CFL:stä on myös mahdollisuus edetä NFL:n puolelle, vaikka säännöt ovatkin erilaisia liigojen välillä.

Viime kaudella Roughridersilla ei mennyt kovinkaan hyvin, sillä joukkue voitti vain viisi ottelua. Runkosarjassa pelataan 18 ottelua.

Tämä kausi alkoi paremmin ja paljon muutoksia oli tapahtunut pelaajistossa ja organisaatiossa, mutta tällä hetkellä jengi rypee neljän ottelun mittaisessa tappioputkessa. Alkukauden into ja positiivisuus on muuttunut ihmisten puheissa pessimismiksi.

Ottelutapahtuma on kyllä hieno kokemus ja suuri Show!

Ja on oikeastaan ihan sama mitä tässä maassa tekee, jos maksat viihteestä niin maksavaa asiakasta on kyllä ajateltu jokaisessa asiassa. Voisin kuvitella monen suomalaisen jurottavan ihmeissään ja istuvan hiljaa penkillään, mutta kyllä sitä vain kannattaa ja pitää uskaltaa heittäytyä ja pitää hauskaa. Jurottamaan ehtii töissä (ja ajoittain parisuhteessa), eiks nii hei kaverit? ;) Taisi olla taas helvetin noheva huomio ja ajatusketju allekirjoittaneelta.

Ja sitten vielä jotain hauskaa kotimaasta... HIFK:n A-nuoret eli Kollit ovat olleet valloittamassa Venäjää ja tässä videossa nähdään mitä hassua voikaan tapahtua rankkariskaban jälkeen. Onhan toi hienoa miten hätäisesti alkaa Maamme-laulu soimaan samalla kun reippaat nuoret urheilijat haluavat lyödä toisiaan. On se jääkiekko hassunhauskaa joskus.

Ja terveisiä lähtee tällä kertaa seuraaville onnekkaille ja ihanille ihmisille:

Ronille Tampereen kryptaan synkät terveiset!

Monalle etäterveiset etäältä etäisesti!!!

Kiiralle rauhanomaiset terveiset ja paketti kanadalaista purukumia postitse, rauhaneleenä!

Isolle miehelle eli Juhalle arvostuksen ja terveisen verran, oooo!!!

Jopelle terveisiä Old Townin tiskille!!!

Tuttuja ja tutun tuttuja

Yksi asia mikä on ollut ilahduttavinta Kanadaan muutossa tähän asti on ollut se, että on voinut taas tavata vanhoja tuttuja. Ja välillä jopa sellaisia tuttuja, jotka ovat aiemmin olleet kavereita vain netin/puhelimen kautta.

Kuvassa vasemmalla on Roman Vopat, liigakaukaloiden väriläiskä muutaman vuoden takaa.

"Vopin" kanssa on tullut vaihdeltua ajatuksia ja miehen ura valmentajana on lähtenyt käyntiin viime kaudella.

KIJHL-liigassa Kimberley Dynamitersin päävalmentajana viime kaudella aloittanut Vopat sai palstatilaa myös koutsin ominaisuudessa; tuli ilmeisesti pari kertaa valittua sanat normaalia tarkemmin kun keskusteli tuomareiden kanssa. Kuulostaako tutulta?

Parisen viikkoa sitten olin seuraamassa jäätapahtumaa, jota veti powerskating-guru nimeltään Brent Bobyck. Treenien jälkeen kävin asianmukaisella tavalla esittäytymässä Bobyckille ja menihän siinä varmaan alle 30 sekuntia kun kävi ilmi, että hän oli jengikavereita mm. Timo Willmanin kanssa Englannissa pelatessaan. Kiekkomaailma on pieni, se on tullut huomattua moneen kertaan.

Samalla kun junailtiin Jason Duffyn siirron viimeiset yksityiskohdat Willmanin kanssa kuntoon, laitoin myös Bobyckin terveiset Forssan suuntaan. Taisi Willmanin setä hieman yllättyä.

Onko se sitten siunaus vai kirous, että lähes päivittäin tulee vastaan tuttuja tai tutun tuttuja - kiitos jääkiekon. Mutta paljon sitä on ihmisiltä apua saanut, kun tällainen yhteinen yhteys on löytynyt. Siitä saa olla kiitollinen, näemmä "omista pidetään huolta", heh.

Reginan kaupungin kiekkohistoria on muutoinkin todella rikas. Lisäksi Saskatchewanin provinssi ylpeilee sillä faktalla, että täältä nousee eniten pelaajia koko Kanadasta sekä Major Junior- että ammattilaistasolle. Jotain täällä keskellä preerioita siis tehdään oikein - vai liekö ihmisillä vaan liikaa aikaa, heh.

Siinä on kuvassa Mike Sillingerin juhlapaita. Arvaa vaan mikä oli juhlan aiheena, oliko se a)ensimmäinen NHL-ottelu, b)1000. NHL-ottelu vai c)1000. jäähyminuutti NHL:ssä.

Sillinger oli urallaan kova äijä sanan jokaisessa merkityksessä. Hän edusti urallaan peräti 12 eri NHL-seuraa ja tuli treidatuksi peräti yhdeksän kertaa. Miehen lempinimeksi tulikin Mike "Suitcase" Sillinger, eli Mike "Matkalaukku" Sillinger. On muuten NHL-ennätys tuo Sillingerin edustamien seurojen määrä.

Kova on miehen asenne, sillä hän sanoo asenteensa olleen aina se, että "jos tulet treidatuksi niin on hyvä tietää, että joku haluaa sinut ja on nähnyt sinun tekevän jotain oikein".

Nykyisin Sillinger on Edmonton Oilersin palkkalistoilla pelaajakehityspuolella päällikkönä, mutta asuu perheineen Reginassa.

Saskatchewan Sports Hall Of Famessakin on tullut käytyä ja siitä pitääkin kirjoittaa pian. Samoin kuin koko provinssinlaajuisesta urheiluilmiöstä ja vihreästä väristä...

Terveisiä tällä kertaa seuraaville onnekkaille:

Iltalehden suurimmalle Iltatyttöfanille eli Sashalle!

Johtavalle terveisiä Hämeenlinnan kahviloihin (ja lenkkipolulle).

Sirviön Archielle golf-terveisiä - täällä olis parit hyvät radat herralle!!!!

Porvoon vaalealle ongelmalle eli Sandra Presleylle suuret flirttiterkut!

Norjan rumimmalle miehelle eli Jannelle kanssa turskaisat terveiset!!!

Mialle terveisiä lihatiskin taakse, e de bra kött?????

Patelle myös paljon terveisiä, jag saknar dig!

Ja jopa sitten nimenomaan suurelle kitaristille ja vielä suuremmalle ihmiselle, Tonille, terveisiä ministerin pöydän alle!

XXXXXXXXXL

Pitänee kai sitä perhettä alkaa pikkuhiljaa hankkimaan jos ei halua jatkuvasti a)ostaa family-size tuotteita ja b)maksaa itseensä kipeäksi, ihan sama ostaako pienen vai ison paketin. (Kävisiköhän toi avaus jo deitti-ilmoituksesta? Kaiken ton lisäksi mä oon tosi kiva, komea ja kultainen)

Ne mitä on Suomessa esim. limonadipulloissa standardikokoja niin ne on aika kääpiöitä näihin pulloihin verrattuna. Ja sama juttu noissa valmisruokapakkauksissa. Tämä nyt on kai tällaista vanhan miehen kitinää, helpoksi ei täällä tehdä laihana pysymistä se on varma. Etenkin kun jokaisessa ravintolassa alkoholittoman juomavaihtoehdon lisätäyttö on aina ilmainen.

Toisaalta taas huvittaa kun tämä sama kuvio toistuu kirjaimellisesti joka kerta; iso ja raavas mies - jolla ylipainoa ehkä 50-80kg - istuu pöytään ja tilaa rasvaista ruokaa kaikilla luojanperkeleen majoneeseilla ja muilla. Mutta, tämä mies, tämä tiedostava ihminen, tilaa aina juomaksi dieetti-cokiksen! Sillä sitä Kanadan Keijo pysyy hoikkana ja sydänkohtaus siirtyy ainakin viisi sekuntia kauemmas tulevaisuuteen.

Ei kai siinä... kiva katsoa kun neljävuotiaat kakarat imeskelee iloisena 2 litran cokistaan. Taisi mun lapsuuden aikoina sama annos olla ehkä 2 desilitraa. Saavat ainakin pelata sitä jääkiekkoa sitten niin paljon kuin haluavat jos eivät ihan Kalervo Kummolan mittoja tavoittele.

Tällainen lyhyempi vääntö tällä erää.

Ja ne pakolliset terveiset, hmm... lottokone arpomaan ja oikea rivi tänään on:

Kummola Klubin sihteerille Edu Kehäkettuselle isot halit ja terkut!!!

Ranskan uudelle keisarille Kai Tillaselle paljon pähkäilyterveisiä!!!

Suurelle soittajalle ja hienolle kymenlaaksolaiselle Jussille paljon paljon paljon ihQ terkkuja!!!

Maailman parhaalle zambonikuskille Sasulle maailmanluokan terveiset!!!

DilleDalle Fanclub Porvoon presidentille Öky-Ekille jätte stor fst-terveiset!!!

SM-liigan tämän hetken Fair Play -tittelin omaavalle Lädälle isot tanssiterveiset!!!

Siinä se tällä kertaa. Ei yhtään terveisiä naispuolisille tällä erää, mä olen niin kovin syrjivä ihminen. (Siihen deitti-ilmoitukseen saa silti vastata)

Kummitustaloja, suklaata ja urheilun iloa

Fort Qu'Appellen reissulla tuli myös vierailtua kahdessa paikassa, joiden sanotaan olevan kummitusten rienaamia.

Kuvassa oleva viihtyisän oloinen talo on jokaisen poikamiehen ja wanna-be remonttireiskan unelma; pienellä pintaehostuksella saat itsellesi sellaisen Playboy Mansionin, että ei auta Hefnerin-pappaa enää nitrot tai viagrat!

Qu'Appellen laaksossa on myös lukuisia intiaanien hautausmaita, jotka perinteisesti ovat useiden kummitustarinoiden avaintekijöitä. Mutta ehkä yksi koko Pohjois-Amerikan pahamaineisimmista ja "most haunted" paikoista löytyy myös Fort Qu'Appellen kylän läheltä. Fort San.

Tämä entinen tuberkuloosiparantola on yksi eniten tutkituista paranormaalien ilmiöiden kohteista. Pienellä googlettamisella löytänee rakas lukijakin monta viihtyisää tarinaa. Seuraavalla Qu'Appellen reissulla menen kaverin kanssa yöllä kyseiselle alueelle ja eri rakennuksiin. Vaikka alue onkin suljettu ja vartioitu. Kyllä sitä pieni uteliaisuus ja pikkupoikamainen mielenkiinto löytyy. Olisi hienoa jos jokin tapahtuma saisi ns. paskat housuun ja jättäisi ihmettelemään. Pientä breikkiä tähän harmaaseen arkeen.

Tänään tuli vietettyä vapaapäivää ja siitä kolme tuntia meni pyörälenkin merkeissä ja puolisentoista tuntia allekirjoittaneelle uuden lajin parissa; en ollut meinaan aiemmin kokeillut pelata lacrossea.

Lacrossemaila kädessä huomasin varsin pian, että aika uuno olo siinä tuli. Syöttöjen vastaanottaminen ja itse syöttäminen olivat yhtä sujuvia luistelu hiekalla (it's all about determination, sanoisi Mr.Toycannon).

Itse pelissä huomasin toivovani koko ajan, että "älkää vaan mulle syöttäkö". Lacrossea ja jääkiekkoa yhdistää moni asia, mutta ehkä viihdyttävin niistä asioista on.... *rumpujen pärinää*... tappelut. (videolinkissä aika brutaalin oloinen tyrmäys, heh).

Kanadassa kun ollaan, niin kukaan ei nosta meteliä jos jääkiekossa tai lacrossessa heitetään hanskat ja otetaan mylly. Tuli sitä sitten itsekin kokeiltua myllyttämistä kun kaikki aikuiset miehet vuoron perään vajosivat luolamiehen tasolle ja heimosota oli valmis. Hyvin meni ja sain kaverin polvilleen, tosin olen iloinen että toissa viikolla otin naamasta lävistykset pois, muuten voisi nyt olla huuli vähän enemmän kipeä.

Kun päivän urheilut oli tullut urheiltua, päätin palkita itseni paitsi ensin hyvällä aterialla kaverien kanssa paikallisessa ravitsemusliikkeessä, myös jälkiruoalla ja päätin testata ja arvioida neljä eri kanadalaista suklaata. Tuntuu tosin vähän väärältä tehdä tällainen arviointi ilman Joey'n läsnäoloa.

Omnomnomnom... (tästä tulee aina mieleen Biffenin äiti Emma, joka tyytyväisenä mussutti aina pizzaslicea)...

Crispy Crunch. 

Pakettia avatessa ensimmäisenä huomasi pahvisen alustan ja sitten itse suklaapatukan joka muistutti elävästi Mr.Hankey'ä. Nuuhkaisu kauttaaltaan patukan ympäri jätti jälkeensä hienostuneen tummansuklaan aromin.

Ensimmäinen puraisu ja pettymys oli valtaisa. Ohuen suklaakuoren alla oli huono keksikääryle jonka sisällä aivan liian ylimakeaa massaa josta maistui läpi suolapähkinä. Hyi saatana!

Arvosana: 2/10 (2 pistettä tummansuklaan tuoksusta)

BabyRuth

No nyt löytyi tuhti patukka (sanoisi sinkkunainen). On meinaan suklaata ja pähkinää (terveisiä Artolle) , nougat'a ja karamelliä. Miten ihmeessä jollain Snickersillä on joku pähkinäpatukoiden (nutbars, heh heh) monopoliasema? Tätähän söisi vaikka kuinka paljon, omnomnom mussunmussun....

Olisko pähkinöitä ollut jopa skidisti liikaa? Ehkä, ehkä ei. Uusi suosikki joka tapauksessa.

Arvosana: 8/10

Aero

Samantyylinen suklaa on ollut joskus suomessakin saatavilla, mutta nimeä en nyt muista. Sellaisia "ilmakuplia" patukan sisällä.

Aika heviä (terveisiä Annalle ja Tapsalle) suklaata.  Melkein kuin kotitaloussuklaa, yyh, ei sovi suklaapatukkaan.

Arvosana: 4/10

Coffee Crisp

No joo... mä oon vähän ehkä jäävi sanomaan tästä mitään, on ollut lapsuudesta asti suurin suklaasuosikkini. Taisi olla muuten kesä 1993 jonka vietin Kanadassa ja muzi antoi rahaa, että veisin hänelle laatikollisen (muistaakseni 100 patukan laatikko) näitä kotiin palatessani. No, kyllä mä ne rahat käytin ja söin kaikki patukat. Kultainen lapsi.

Ihan mieletön makuelämys. Maistuu kahvit ja cappuccinot (terveisiä Melalle) ja on hyvät ohuet keksikerroksetkin sisällä.

Arvosana: 10/10

Ja kun niitä terveisiä on tullut läheteltyä taas, niin otetaan randomisti vielä viidelle frendille terveiset tähän loppuun: Jasille Budapestiin isot terveiset, Liimikselle terveiset että BEEP BEEP vaan, kirppu-Tanjalle isot happyhappyterveiset, Herr Reichiselle bunkkeriin lämpimät terveiset ja sitten vielä Oksulle terkut lähelle itärajaa!!!

p.s. vähän tuli paha olo kun söin noin paljon suklaata... uhh....

Vaahteranlehden puolustaja

Oli pakko kirjoittaa pikaisesti ystävästäni Derekistä.

Kuvassa Derek ja minä olemme vaihtaneet t-paitoja. Nuori hurja kanadalainen on kovia country-musiikin ystäviä ja mm. sellainen suuruus kuin Hank III on yhteinen suosikkimme.

Poika ei ole ollut aiemmin tietoinen siitä, miten kova countryn kehto tämä maa onkaan. Stompin' Tom, Hank Snow sekä Wilf Carter ovat kovia old-school countrymiehiä. Onneksi näille vanhoille legendoille löytyy uusia ystäviä ja olkoon se (artistien saattaminen hänen tietoisuutensa) minun pieni panokseni tälle nuorelle ihmiselle ja Kanadan kulttuuriperimän jatkamiselle.

Derek on antanut aika paljon suuremman panoksen kotimaalleen.

On meinaan vaatimattomasti 17-vuotiaana lähtenyt ensimmäisen kerran palvelemaan maataan Afganistaniin.

Ja vaikka ystäviä ympärillä menehtyi niin Derek löysi itsensä yhteensä kolmelta eri komennukselta kyseiseen "lomakohteeseen". Vapaaehtoisesti sinne aina lähtien.

Ei ehkä ihme, että kun kaveri palaa välillä kotikonnuilleen pieneen kylään, niin siellä on pontikkapannut kuumana. Viime viikonloppuna rodeotapahtumassa kului kuulemma kolme pulloa pontikkaa.

Siinä olisi suomalaisellakin sisulla tekemistä.

Jäähyllä Tyler Bird

No huhhuh, kukapa olisi uskonut että joskus vielä olisi minkäänlaista sivua nimeltään Jäähyaitio ja haastattelua jonka titteli alkaisi "Jäähyllä" -sanalla... on se elämä ihmeellistä.

Jukka-sedälle tuli perjantaisena aamuna sellainen fiilis, että tänään voisi syödä maittavan lounaan. Sellaisen lounaan, josta Jäähyaition Joey - tuo legendaarinen kokki ja ravintoekspertti- olisi kateellinen.

Mutta eihän tulokas vielä tiedä kaikkia kylän parhaita ruokapaikkoja joten puhelinta kouraan ja kaunista - ei kun siis hyvää -lounasseuralaista kartoittamaan.

Ruokailuseuralaiseksi tänään löytyikin mukava nuori herrasmies nimeltään Tyler Bird. Tämä hyväliikkeinen nuori puolustaja sai viime kaudella ansaittua mainetta ja kunniaa voittamalla SJHL-liigan jäähypörssin.

Tasoltaan SJHL on aika samaa kastia A:n SM:n kanssa (ja ei, en todellakaan käytä nimitystä Nuorten SM). Birdiä oli tullut "scoutattua" kesäliigassa pariin kertaan pojassa on jääkiekkoilijan aineksia olemassa ilman tuntuvaa jäähyilyäkin.

No niin, nyt kun safkat on tullut tilattua niin kerrohan suomalaisille faneillesi minkä ikäisenä aloitit pelaamaan lätkää ja kuka oli suurin esikuvasi?

- Olin ehkä siinä neljän ikäinen kun aloitin pelaamaan ja mun suosikkipelaaja oli aina Saku Koivu.

PFFFFTTT!!! Nyt nuoleskelet ja pahasti!

- I SWEAR TO GOD! Olin pienestä asti Sakun fani ja kun hänellä oli terveyden kanssa ongelmia minun sukulaismieheni ja entinen Montrealin pelaaja Bill Hicke oli menossa Montrealiin ja hän vei Sakulle piirtämäni kortin. Bill kertoi antaneensa kortin Sakulle. Onkohan Sakulla se kortti vielä jossain tallessa?

- Meni kyllä päivä pilalle aikoinaan kun Saku sitten joutui siirtymään Anaheimiin.

Olitko joskus ammoisina aikoina kiekkohistoriaasi Sakun kaltainen playmaker?

- Pelasin itse asiassa sentterinä jonkin aikaa. Muutama vuosi sitten pelasin jengissä jossa puolustajamme olivat suoraan sanottuna ihan perseestä joten pyysin koutsia peluuttamaan minua puolustajana. En sitten tiedä onko se minunkaan pelaaminen aina niin ruusuisen näköistä. Välillä edelleen mietin että ihmettä mä teen kiekolla kun sen joskus saan lapaani.

Mites toi myllyttämispolitiikka. Ensimmäinen mylly, jaksatko muistaa vai onko tullut liikaa iskuja päähän?

- Ihan ensimmäisiä räpellyksiä en muista. Ehkä sellainen neljä vuotta sitten otin ekan kunnon myllyni, vastassa oli itse asiassa todella hyvä kaverini ja se oli aika hyvä tasuri. Meillä oli vielä ristikot ja se sai ekana mun kypärän revittyä pois. Siitä meni sitten hermo ja jotenkin väänsin kaverin kypärän ympäri sen pään niin, että korva-aukosta pilkotti sen nenä. Löin sitten kaverin nenää muutaman kerran ja hillothan siinä lensi.

Olet käynyt myös WHL-leireillä, mutta ilmeisestikään siellä ei tullut leikittyä schwarzeneggeria?

- Parilla leirillä tuli käytyä vaikka minua ei koskaan varattukaan WHL:ään. On jäänyt kyllä vähän kaivelemaan, että Swift Current Broncosin leirillä en ottanut edes yhtä myllyä. Se leiri meni hyvin ja pelit menivät hyvin ja ehkä siinä olisi ollut paikka näyttää että en pelkää ketään tai mitään. No, se oli ja meni.

En vain voi ymmärtää miten voit elää itsesi kanssa kun olet kahdesti tapellut Devon McMullenia vastaan. Suomessa tällaisesta käytöksestä olisi huolissaan jo koko kansa eduskuntaa myöten.

- HAH HAH! McMullen on käynyt itse asiassa mun kimppuun kahdesti, ei ole edes haastanut reilusti. Ihme hyypiö.

Miten selität sitten ottelut jotka käytiin vuonna 2012 tammikuun 1. päivänä ja helmikuun 17. päivä - molemmissa otteluissa tappelit kaksi kertaa. Saitko edes unta pelien jälkeen vai menikö yöt katsellessa My Little Ponya netistä?

- Nukuin todella makeasti ja hyvin. Tuo tammikuun matsi oli oikeastaan tosi hauska, otin pari myllyä ja Yorktonin fanit todella vihasivat minua entistäkin enemmän.

Kuninkaita on monenlaisia ja olet nyt siis legendaarisen SJHL:n jäähykuningas. Näkyykö tämä treffikutsujen määrässä?

- Joskus näkyy, joskus ei. Hyvä jos sillä on jotain vaikutusta, sillä en ainakaan maaleillani saa naisia kiinnostumaan. Kahden kauden aikana olen tehnyt vain kaksi maalia.

Mitä siis teet jos saat kiekon? Tiedätkö edes mikä kiekko on?

- Jos saan kiekon niin haluan siitä heti eroon. Tai sitten hakkaan sen mailallani palasiksi.

Jospa nyt kysyisin ihan oikeasti vakavammin vielä tähän loppuun, että mitkä ovat tavoitteesi ensi kaudella ja sen jälkeen?

- Tämä on viimeinen kauteni juniorina. Toivottavasti voin ottaa enemmän vastuuta hyökkäyspelistä kuin aiemmin ja ehkä niitä jäähyminuutteja ei tarvitse enää niin paljon ottaa plakkariin, antaa nuorempien riehua kentällä. Mutta jos joku haluaa kokeilla, niin en varmasti peräänny.

- Olisi hienoa saada joskus pelata ammattilaisena edes muutaman vuoden. Ehkäpä se voisi tapahtua vaikka Suomessa. Siellä on kuulemma kauniita tyttöjä paljon ja Duudsonitkin ovat sieltä. Ei varmasti huonompi maa elämän ja jääkiekon kannalta.

Kiitos vain nuorelle herra Birdille ja anteeksi lukijoille, meni taas riman yli(!!!) niin pirun komeasti tämäkin vakavahenkinen kirjoitelma.

Hyvää viikonloppua Suomeen ja paljon terveisiä halien ja pusujen kera tällä kertaa vaikkapa Melalle, Öffelle, Segulle, FST-Emmalle, Tapsa-Sedälle, Lady E:lle ja Savon Sieni Servicelle.

P.S. eliteprospects-sivuston ilmoittamat mitat eivät kyllä ole lähellekään totuudenmukaisia monsieur Birdin kohdalla... kaveri on ehkä 25cm pidempi kuin siellä ilmoitettu 155cm -.-

Historian oppitunti - Regina, Saskatchewan

Kuvassa nykyisen kotikaupunkini, Reginan, ensimmäinen rakennus. Vuosi on 1882 eli eurooppalaisessa kulttuurissa kasvaneelle ihmiselle tuohan on ihan pienen lapsen ikäinen kaupunki. Ja se kyllä näkyykin - ns. frontier-townin kun on pitänyt nopeasti laajentua niin arkkitehtuurillisia ihmeellisyyksiä täällä ei tosiaankaan paljon näe.

Alunperin Reginan kaupungin piti sijaita jo aiemmin hehkuttamallani Qu'Appellen laakson alueella. Näin ei kuitenkaan tullut käymään ja tähän johtivat monet eri seikat. Kaupunki sai sekä lempinimensä että oikean nimensä erittäin mielenkiintoisella tavalla.

Ennen kuin täällä oli asutusta, oli tämä alue biisoneiden "hautausmaa"; satojatuhansia luurankoja keskellä preeriaa. Näin ollen ensimmäinen aluetta kuvannut nimi(tys) olikin "pile of bones".

Kuten kuvassa näkyy (ja klikkaamalla saat kuvaa suuremmaksi) lempinimi oli hyvinkin ansaittu. Mutta miten tämä kaupunki - joka tunnetaan myös nimellä Queen City - sai nimensä?

Prinsessa Louise oli matkalla preerialla ja kun hän näki "pile of bonesin" oli Louise määräävä tulevan asuinalueen nimeksi Regina. Latinan vanhassa hienossa kielessä Regina tarkoittaa kuningatarta ja Louise halusi nimetä alueen oman äitinsä kunniaksi.

Vuonna 1903 Regina sai kaupunginoikeudet kun asukasraja ylitti "maagisen" 3,000 asukkaan kunniakkaan rajapyykin. Vuosi 1905 toi nimityksen Saskatchewanin provinssin pääkaupungiksi.

Kaupungin kasvaessa puuttuivat luonnonvoimatkin välillä tapahtumiin. Vuoden 1912 tornadon aiheuttamia tuhoja muistetaan edelleen joka vuosi Kesäkuun 30. päivä. Tuolloin läpi Reginan keskustan liikkunut tornado aiheutti 28 ihmisen kuoleman, satoja loukkaantumisia ja rakennusten lähes totaalisen tuhon. Asukkaat olivat kuitenkin sitkeitä ja rakensivat koko kaupungin lähes alusta asti - rajaseutujen talkoohengen voimaa kun ei sovi suomalaisenkaan sissin aliarvioivan.

Preerian keskellä ei juuri vettä löytynyt eikä puita. Niinpä kaupunkilaiset tarttuivat toimeen ja istuttivat yli 300,000 puuta lyhyen ajan sisällä. Elintärkeää rakennus- ja polttomateriaalia kun ei voinut aivan helposti muualtakaan tuoda.

Raa'alla työllä tehtiin myös kuvakaunis Wascana-järvi ympäristöineen. Puhtaalla miestyövoimalla ilman minkäänlaisia raivauskoneita rakensivat reginalaiset itselleen järven puistoineen kaupungin keskustan välittömään läheisyyteen.

Wascana-järvi on yksi koko Pohjois-Amerikan suurimmista järvistä kaupungin keskustan sydämessä ja järveä on muutamiakin kertoja paitsi laajennettu niin myös syvennetty. Myös saarekkeet järven keskellä ovat ihmisen sinne rakentamia.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että nimi "Wascana" tulee Cree-intiaanien kielen sanasta "Oscana" joka tarkoittaa, heh, "pile of bones".

Intiaanien osa täällä on ollut todella karu. Vielä sata vuotta sitten - ilman liioittelua tai vähättely - nämä preeria- ja tasankointiaanit elivät käytännössä kuin luolamiehet. Työkalut tehtiin kivestä ja materiaalit vaatetuksiin saatiin metsästetyistä eläimistä. On surullista katsoa valokuvia sadan vuoden takaa, kun valkoisen ihmisen "sivistyneen modernien" rakennusten välittömässä läheisyydessä on kuvia intiaanien tiipiistä ja leireistä.

Käytännössä nämä alkuperäisasukkaat ovat joutuneet paitsi jättämään väliin satoja - jopa tuhansia - vuosia luonnollista evoluutiota, myös omat elintapansa. Ajattele itse, että mitä jos isovanhempasi tai isoisovanhempasi olisivat vielä asuneet teltoissa ja teroittaneet kivestä nuolenpäitä ja työkaluja ja yhtäkkiä edessäsi olisikin elektronisia laitteita ja ahneutta, joka ajaa ihmisen sairaisiin itsekkäisiin tekoihin.

Ei riittänyt, että "sivistynyt valkoinen mies" tuli ja valloitti ja vei näiltä alkuperäisasukkailta maan. Kun tämä oli tehty, oli vuorossa vähintään kahden sukupolven mittainen riistäminen myös elämisen kannalta; lapset vietiin perheiltä väkisin pois useiksi vuosiksi ja laitettiin valkoisen ihmisen kouluun oppimaan valkoisen ihmisen tapoja ja uskonto.

Myöhemmin intiaaneille maksettiin näistä teoista korvauksia, mutta valitettavan moni käytti nämä rahat itsetuhoisiin tarkoituksiin.

Aika usein sitä tulee itsekin ajateltua täällä katuja tallatessa, että minulla ei ole oikeastaan mitään oikeutta olla täällä ja tavoitella sitä "omaa, parempaa elämää", kun kokonaiselta kansakunnalta on viety käytännössä ihan kaikki oma pois.

Tämä oli tällainen lyhyt historiikki ja toivon, että jos jollakulla heräsi mielenkiinto niin tietoa voi kaivaa myös oma-aloitteisesti. Vaikka tämä kaupunki - ja koko provinssi - on kovin nuori, on tällä alueella rikas historia. Läntisen Kanadan valloituksessa on ollut muutama todella keskeinen ja suuri tekijä sekä vaikuttaja. Palaan varmasti näihin aiheisiin myöhemmin.

Huomenna sitten ensimmäinen haastattelu. Kello on täällä nyt 02.45 aamuyöstä ja voisin väittää, että vähän jopa väsyttää.

Unta palloon, niin rypyt saavat rauhassa kasvaa.

Kun auto hajoaa keskellä ei-mitään...

Mennään aikakoneella kolme viikkoa taaksepäin ja kerrotaan riemastuttava tositarina siitä miten hienoa on, kun Kanadan kokoisessa maassa auto hajoaa kirjaimellisesti keskellä ei-mitään.

Oli kohtalokas torstainen aamu ja kello näytti 07.30 ja jo aiemmin blogissani mainittu ystäväni Derek Parker ja minä päätimme mennä aamupalalle puhumaan business-asioita...

Aamupalaa tyytyväisenä mussuttaessa Parker kertoi, että oli menossa Calgaryyn samana päivänä. Itselläni oli tulossa 4 päivää vapaata joten päätin lähteä messiin. Olin jo aiemmin käynyt Calgaryssä ja tiesin, että edessä olisi leppoisa 700km reissu.

Ei kai siinä sit kummempaa kuin kamat kasaan ja tien päälle kello 12.00. Parkerin vuoden 2002 Mazda vähän yskähteli heti kotikadultani lähtien, mutta kun pääsimme moottoritielle ja auto sai vauhtia alleen niin kitinä loppui. Siinä vaiheessa sanoin Derekille leppoisasti että "kyllä tää auto vielä hajoaa keskellä preeriaa ja ollaan kusessa!"...

Neljän tunnin reissaamisen jälkeen päätimme pysähtyä pienelle välipalalle ja jaloitella. Autokin käyttäytyi siinä vaiheessa vielä kuin enkeli. Kun jatkoimme matkaa alkoi Derek miettiä että missäs se kännykkä onkaan. Olimme jo moottoritiellä kun mies tajusi, että kännykkä olisi (hyvällä tuurilla) auton katolla. No siellähän se oli vielä, heh, hyvä tsägä kävi kyllä Parksylla.

Onnesta soikeana oltiin jatkettu matkaa noin 40 minuuttia ja katsoimme vain ympärillämme olevaa aavaa ja tasaista preeriaa jossa ei rakennuksia tai mitään merkkejä ihmisistä näkynyt. Yhtäkkiä varoitusvalo alkoi vilkkumaan ja vauhti hidastumaan ja Parker päätti pysähtyä.

Kun oltiin tehty stoppi aloimme nauramaan kun näimme sen uskomattoman savun määrän mikä tuli konepellin alta. Ja kun avasimme konepellin niin siinähän ne festarit olivat käynnissä. Enää puuttuivat strobovalot ja paska teknomusiikki, savu oli omasta takaa ja se oli ilmaista.

Kun moottori oli jäähtynyt niin monsieur Parker yritti käynnistää autoa. Ei mitään. Ei tapahtunut kerrassaan mitään. Ja nauru vain yltyi ja totesimme että onneksi olimme matkassa kahdestaan, eikä mukana ollut naisväkeä joka olisi pilannut hyvän tunnelman.

Parksy soitti hinausauton ja sen saapumisessa kesti ehkä pari tuntia. Siinä välissä oli helvetin siistiä olla keskellä preeriaa ja pilvetöntä taivasta; aurinko paahtoi niin perkeleesti ja mittari näytti sellasta 40-astetta.

Hinausauton saapuessa paikalle päätimme, että matkaisimme noin 30 minuutin matkan päässä olevana pieneen Brooksin kaupunkiin Albertan provinssissa. Eihän siellä sitten autokorjaamot enää olleet auki joten sormet perseeseen ja miettimään miten sitä tässä nyt selviäisi, bussejakaan ei kulkenut kuin kerran (!!!) vuorokaudessa Reginaan (lähtöpaikkaamme) ja Calgaryyn (kohdepaikkaamme) ja pitihän autokin saada kuntoon.

Derek soitti parille kaverille ja eräs ystävä sanoikin, että vaikka on nyt lomalla ja poissa kaupungista niin voisimme oleilla hänen vuokrahuoneessaan. Niin, vuokrahuoneessaan, maatilalla. No, mikäs siinä. Maatilalta saapuikin nuori poika hakemaan meitä ja sinne me mentiin, tuntemattomien ihmisten kellariin yöksi. Ja pitääkö edes mainita, että huoneessa oli vain yksi sänky jonka kristillisesti jaoimme Parkerin kanssa. Kyllä siihen keskelle sänkyä jäi sen verran tilaa, että kumpaakaan ei varmasti pelottanut yöllä.

Aamulla sitten reipas 40-45min kävely keskustaan matkalaukkujemme kera paahtavan kuuman auringon alla. Saavutimme autokorjaamon parkkipaikan hikisinä ja sittenhän se Parkerin poika hiffasi, että auton avain oli kadonnut. Helvetin hienoa! Ja lisää naurua. Parksy lähti hölkäten takaisin maatilalle päin etsien avainta sekä matkan varrelta että lopulta myös maatilan pihalta ja sisätiloista.

Meni reilu puolitoista tuntia ja Parksy tuli takaisin - ilman avainta. No ei se oo iso asia, teetämme vain uuden avaimen, eiks niin? Joo-o... ainoo ongelma, että kaikki rekisteröintitiedot yms. olivat auton sisällä hanskalokerossa.

Menimme huoltamolle kysymään miten voisimme asiassa edetä ja saimme hyvät neuvot. Parksy soitteli useamman puhelun ja lopulta tavoitti erään ihmisen, jonka suosiollisella avustuksella saimme todistettua auton omistajuuden Parkerille ja saimme uudet avaimet. JES!!!!

Vittuakos sitä etukäteen juhlimaan; eihän ne avaimet toimineet. Lukkosepän ketale ei osannut työtään. Ja ei siinä muuta kuin askelta toisen eteen ja takaisin teetättämään uutta avainta. Mitään hyvitystähän pieleen menneestä työstä emme saaneet. Mutta rahaa vastaan saimme sentään vihdoin avaimen joka toimi. Tadaa!!!

Saatiin ovet auki ja käsijarru pois päältä ja auto korjaamoon sisälle. Ei mennyt kuin viisi minuuttia ja huoltomies tuli ilmoittamaan, että moottori on niin paskana kuin olla ja voi ja että uusi moottori on ainoa vaihtoehto. No mitäs se maksaa? 2,500 taalaa. Ahaa. Kauanko kestää että sen saa? No ei vähempää kuin viikko. Helvetin täydellistä!

Pakkohan miehellä on auto olla, joten Parksy suostui ostamaan uuden moottorin - mitä nyt piti ensin soitella vähän pankkiin ja pyytää lisää luottoa kortille, heh heh.

Sitten mietimme että mites me nyt päästään ja minne me mennään. Puhelimet toimivat ja suurella tsägällä eräs tuttavamme oli menossa tunnin sisällä Brooksin ohi kohti Calgaryä. Saimme kyydin ja pääsimme Calgaryyn jossa illalla juhlimme Parkerin syntymäpäiviä. Mies päättikin jäädä Calgaryyn asumaan ja treenaamaan MMA-uraansa varten - lentäen kauden aikana aina viikonlopuksi Quebeciin "pelaamaan" jääkiekkoa. On se vaan kova äijä perkele, ei voi muuta sanoa!

Calgaryssä mua kosittiin ja vastasin myöntävästi, mutta häitä saatte odottaa vielä monta vuotta. Sain myös mahdollisuuden puhua saksaa ja ruotsia. Käytiin myös Jason Duffyn kanssa kahvilla ennen miehen Suomen valloitusta.

Ensi kerralla voisin kirjoittaa vähän tämän alueen historiasta ellei sitä ennen tule haastateltua erästä paikallista kiekkohahmoa.

Puss o kram!

p.s. matkanteko Reginasta Calgaryyn vei meiltä yhteensä vain 33 tuntia.