Niin moni ystävistäni on usein kysynyt samoja kysymyksiä muutostani tänne ja uudesta elämästäni. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin, että blogi olisi hyvä tapa ilmaista itseään ja kertoa kuulumisia.
Paitsi että täältä voit jatkossa lukea millaista on pienen ihmisen arkielämä Kanadassa, niin varmasti myös kirjoittelen haastatteluja mielenkiintoisten tuttavuuksien kanssa joita on jo tullut tavattua.
Koko prosessihan tänne muuttamisessa kesti - katsontatavasta riippuen - joko helvetin kauan tai helvetin vähän aikaa. Ensimmäisen kerran olin aikeissa siirtää elämäni Kanadaan jo vuonna 2006. Sitten elämän tuomien muutosten myötä vuonna 2010 ja 2011 ajatus muutosta tuli yhä konkreettisemmaksi.
Muutin tänne kesäkuun 15. päivä 2012, vielä toukokuun 23. päivä olin aikeissa pysyä Suomessa vähintään koko kesän. Mitäs sitä, kun tulee mahdollisuus lähteä niin siitä sitten pakkaamaan ja järjestelemään asioita. Kun vielä Kanadan kansalaisuuskin löytyi niin matkaan vain; tavoitteena löytää uusi parempi elämä, enemmän työmahdollisuuksia ja toivottavasti myös hetkiä mielenrauhan kanssa tässä sekavassa maailmassa.
Viimeiset kaksi viikkoa Suomessa menivätkin aika nopeasti ja tuli hyvästeltyä monta rakasta ja tärkeää ihmistä. Viimeinen päivä Suomessa oli tunteikas, luonnollisesti, ja olikin outo tunne lähteä pois "viimeistä kertaa" mm. Old Townista ja nähdä ihanat ihmiset kuten Petu, Emma, Maija, Wesley, Paavo, Janne + muut FST-ihmiset tietämättä että milloin heidät taas tapaisi.
Viimeisen illan ajattelin viettää hyvässä ja kauniissa seurassa Black Fly Stacyn kera - ja totta kai siitä tuli vieläkin parempaa kuin osasin kuvitella. Kaksi FST-prinsessaa (FST on siis käyttämäni nimitys suomenruotsalaisista, Sportin koutsi Kena Westerback - itsekin aito FST-mies - opetti tämän hienon termin minulle) Kaisa ja Martina kiipesivät parvekkeeni kautta sisälle ja kirjoittivat mm. kauniin jäähyväiskirjeen. Kyllähän se hiveli miehistä itsetuntoa kun kolme kaunista naispuolista ihmistä olivat hyvästelemässä yhtäaikaa. Että puss o kram vaan kaikille! =)
Yö meni siivotessa ja pakatessa. Yhteensä heitin ennen lähtöäni pois 12 jätesäkillistä tavaraa ja lopulta lähdin kohti Kanadaa yhden matkalaukun ja läppärin kera. Siinä kaikki tarvittava uuden elämän alkuun tälle ihmiselle. Muutama kaveri kuten Kovanaama-Ilkka ja Italian kovin puolustaja Roland Hofer ottivat muutamia minulle tärkeitä tavaroita ja kirjoja talteen (ja joo joo, kyllä mä vielä sen kuriiripalvelun tilaan että saan tavarat tänne...) että niitä ei tarvinnut pois heittää.
Aamulla sitten kello 10 minua hakemaan tuli Kosovon lahja Suomelle ja nyrkkeilylle eli Fitim. Oltiin aiemmin siinä viikolla pidetty pieni poseeraussessio ja Karhuherra halusi väkisin (väkivallalla uhaten) haastatella minua, lopputuloksena ihQ kaverikuva "Fifin" kanssa FightSportin haastiksessa.
Kun tuli puhe "Fifistä" niin on pakko sanoa, että oli helvetin hienoa saada nähdä nuorukaisen ensimmäinen ammattilaisottelu ennen kuin lähdin Kanadaan. Ja kuluneen viikonlopun aikana Kosovon Kostaja otti toisen ammattilaisvoittonsa - vielä kun poika osaisi lyödä luistimet jalassa niin siitä saisi kovan tekijän jääkiekkotappeluihin ;)
Fitim kiihdytti Ferrariaan armotta (jonka oli huhujen mukaan ostanut Saksasta) ja pääsimmekin lentoasemalle hyvissä ajoin. Tuli matkan aikana mieleen, että olisihan se ollut hienoa jos kaunis ja kova Murhaaja-Martina olisi ajanut minut lentokentälle, mutta reppanahan olisi eksynyt kun oltaisiin oltu niin kaukana Porvoosta ja kaikki puhuisivat ympärillä vain Suomea. ;) (Fifin kanssa on helpompaa kun voi puhua suomea, englantia, saksaa ja paskaa).
Lentokentän ulkopuolella sain vielä odottamattoman lahjan Fifiltä; miehen sparrihanskat. Jes! Näillä hanskoilla voisin Kanadassa piestä ja ryöstää mummoja armotta... ei kun... hetkinen... NIIIIIN.... olihan se hieno hetki ja tällä hetkellä nuo hanskat ovat täällä kirjahyllyssä kunniapaikalla.
Lähtöselvitystä ihmetellessä tuli vastaan tuttu herrasmies; Janne. Tämä kitaravelho on vaikuttanut orkestereissa nimeltään Nollaseiska, Stranded ja tällä hetkellä The Pistones. Oli mukava nähdä Jannea pitkästä aikaa - hän oli matkalla Amsterdamiin kuuntelemaan livemusiikkia poikain kera. Mahtoi olla rauhallinen reissu.
Ei kun koneeseen ja matka alkamaan... kolme lentoa ja 24 tuntia ja olisin perillä kaupungissa josta tulisi uusi kotini. Olin tietenkin helvetin hyvin valinnut kaupungin (oikeastaan kaupunki valitsi minut, mutta siitä lisää joskus myöhemmin) sillä tunsinhan sieltä etukäteen peräti yhden ihmisen: Derek Parkerin (kuvassa alempana)
.
Jep, luit oikein... lähdin mestaan jossa en ollut ikinä käynyt ja josta tunsin vain yhden ihmisen ennalta. Ja matkatavarana siis yksi laukku + läppäri. Hei, elämä on seikkailu!!!!! =)
Voin sanoa että kun kone alkoi kiihdyttämään nousua varten oli päässä ja sydämessä tunteiden suuri sekamelska. "Mitä vittua mä oon tekemässä taas?". Ja lopulta sitä vain hymyili tilanteelle; tieto siitä että uskaltaa tehdä muutoksia rauhoitti mieltä. Jos joskus tekisi mieli tulla Suomeen takaisin niin se olisi täysin mahdollista.
Parker on sellainen kullannuppu, että oksat pois. 16-vuotiaana hän pääsi "pelaamaan" kovatasoiseen WHL-sarjaan ja tappeli kaikkien 19- ja 20-vuotiaiden raskassarjalaisten kanssa. Kahdella ensimmäisellä ammattilaiskaudella Parker otti yli 1000 jäähyminuttia ja yli 120 tappelua. Ainakin kaveri tietää roolinsa. Kyseinen herrasmies kävi myös syksyllä 2010 voittamassa Ice Warriors -turnauksen Suomessa. On myös MMA-ammattilainen nykyisin.
Eka pysähdys oli Reykjavikissa. Se meni helvetin hyvin. Vaihtoaikaa oli armeliaat 30 minuuttia ja - hahhah - eiköhän siinä sitten koneeseen pyrkiessä tullut eka ongelma. Virkailijatäti pyysi astumaan sivuun ja selittämään miksi minulla oli vain menolippu mutta ei paluulippua. Näytin Kanadan kansalaisuuskorttini + allekirjoitetun työsopimukseni ja kerroin, että olen muuttamassa Kanadaan. Kovasti se siinä ihmetteli aikansa ja soitti lisää väkeä paikalle (ihailivat muuten kovin avoimesti tatuointejani ja lävistyksiäni, tein varmasti vaikutuksen, hyvän tai huonon). Pyysivät nähdä lisää dokumentteja ja sehän kävi, mulla oli kaikki mukana.
Siinä ne ihmettelivät kun lukivat läpi mm. CV:täni... Tällä olemuksella ne kiekkotittelit mahtoivat luoda "hieman" ristiriitaisen kuvan mutta pääsin koneeseen ja seuraava pysähdys olisi Torontossa.
(Helsinki-Reykjavik lennolla matkaseurana oli kolme mukavaa suomalaishemmoa ja poseerattiinkin Reykjavikin asemalla kaverikuvassa. Jos joku teistä lukee tätä joskus niin lisäilkää facebookiin kaveriksi!!!)
Torontoon laskeuduttua pääsin läpi tullista alle 30 sekunnissa, kaunis naisvirkailija toivotti tervetulleeksi Kanadaan. Sitten soitinkin Kanadassa asuvalle enolleni ja kerroin että täällä ollaan ja nyt olen uudessa kotimaassani. Siinä samalla huomasin, että olin onnekkaassa tilanteessa moneen muuhun maahanmuuttajaan verrattuna. Osasin jo kielen, minulla oli maan kansalaisuus ja työpaikka. Niin moni oli siellä asemalla vailla englannin ymmärrystä, varmasti vailla työtä mutta heillä oli jotain sentään, jotain mikä antaa ihmiselle uskomattomia voimia: toivoa paremmasta!
Neljän tunnin odottelu seuraavaa lentoa varten muuttui viideksi tunniksi, mutta se ei haitannut. Sain mukavaa jutteluseuraa intialaisesta nuoresta neidistä, joka oli opiskelemassa lääketiedettä Saskatoonissa.
Kun pääsin koneeseen nukahdin välittömästi ja nukuin lähes koko matkan. Avatessani silmäni tajusin, että laskeutumiseen olisi noin 20 minuuttia. Ja ulkona oli pilkkopimeää - keskellä kesäkuuta! PERKELE!!! =)
Laskeutuminen meni ok ja lähdin noutamaan matkalaukkuani. Se saapui todella nopeasti ja sitten etsimään herra Parkeria. No, sehän oli myöhässä mutta mitäs siitä.
Parker saapui paikalle ja lähdettiin yhteensä kolmen miehen voimin kohti ravintolaa. Oli kova nälkä ja ehkä se olutkin maistuisi. Ja voi perkele sentään kuinka hyvältä boneless wingsit maistuivat oluen kera. Olihan matkaa takana jo täysi vuorokausi ja kahtena edellisenä yönä (tai päivänä) oli yhteensä tullut nukuttua alle kuusi tuntia.
Aamulla kun heräsin tuli Parkerin ystävä kertomaan, että Derek oli lähtenyt aamuyöstä pois. Hänen pikkuveljensä oli kuollut.
En uskonut ensin kuulemaani ja kysyin että onko tämä jotain vitun huonoa huumoria. Ei ollut. Se oli totista totta. Nuoren ihmisen elämä tuli tiensä päähän vain 19 vuoden iässä. Saman nuoren miehen kanssa olin puhunut vain paria vuotta aiemmin, sillä hän (ja hänen perheensä) olivat kiinnostuneita tietämään jos Suomesta olisi löytynyt pelipaikka.
Niin kovin vaihteleva oli matkani tänne. Ja kyllä se oma "alkuhuuma" ja hyvänolon tunne katosi täysin, kun tieto kuolemasta tuli.
Seuraavat kaksi päivää vietin sitten kauniissa Fort Qu'Appellen laaksossa uusien tuttavien kesäpaikalla. Tämä preeria on aika korkealla, jopa yli 500 metriä merenpinnasta, ja Fort Qu'Appellen laakso ilmestyy kuin tyhjästä.
Ajat ensin tasangolla joka saa pohjanmaankin näyttämään tiheästi asutulta (terveisiä Severille) ja sitten yhtäkkiä ilman mitään ennakkokäsitystä tie viekin alas laaksoon; ja se on kuin pienoisalppimaisema jokineen ja järvineen ja pienine vuorineen.
Ajat ensin tasangolla joka saa pohjanmaankin näyttämään tiheästi asutulta (terveisiä Severille) ja sitten yhtäkkiä ilman mitään ennakkokäsitystä tie viekin alas laaksoon; ja se on kuin pienoisalppimaisema jokineen ja järvineen ja pienine vuorineen.
Siellä tuli myös vastaan kuvassa sylissäni oleva pesukarhun pentu.
Ja Fort Qu'Appelleen matkustan tiistaina aamulla 9.30 lähtevällä bussilla. Suomessahan kello on silloin jo 18.30.
Kaksi vapaapäivää vietän siellä ja ehkä sen jälkeen voin jo jotain kertoa mahdollisesti uudesta työstäni jääkiekon parissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti